Ajankohtaista elinkeinopoliittisesta toiminnasta

Tarvitsemme yhteistyötä

Kuluneiden viikkojen aikana useampi sairausvakuutuskorvauksiin ja työterveyshuoltoon liittynyt kirjoitus on ylittänyt uutiskynnyksen. Kantavana ajatuksena näissä kirjoituksissa on ollut näkemys siitä, että yksityiset palveluntuottajat tuottavat suomalaisessa terveyspalvelujärjestelmässä enemmän haittaa kuin hyötyä. On valitettavaa, että kirjoittajien näkemykset ovat puutteellisin asiatiedoin tai tarkoituksenhakuisesti perusteltuja. Vähintäänkin harmillista on se, joissain kirjoituksissa on annettu jopa virheellistä tietoa.

Terveydenhuoltoon käytettyjen taloudellisten resurssien näkökulmasta Kela-korvaukset ovat marginaalinen osa-alue. Suomen terveydenhuollon kokonaismenoista yksityisen terveydenhoidon sairausvakuutuskorvaukset ovat noin 6 prosenttia. Käytännössä Kela-korvauksen poisto johtaisi vain suurempaan epätasa-arvoon terveyspalveluiden saatavuudessa, heikentäisi kustannustehokkuutta ja huonontaisi julkisten palveluiden saatavuutta entisestään. Kelan maksamat sairaanhoitokorvaukset vähentävät julkisen sektorin kustannuksia, kun osa potilaista vapaaehtoisesti hakeutuu hoitoon yksityiselle sektorille ja maksaa huomattavan suuren omavastuun.

Esimerkiksi terveyserojen syntyminen on hyvin monimutkainen prosessi, mihin vaikuttavat lukuisat eri tekijät. Meillä ei ole olemassa näyttöä siitä, että yksityinen terveydenhuoltosektori aiheuttaisi terveyserojen syntymistä. Meillä ei varsinkaan ole näyttöä siitä, että juuri Kela-korvaukset olisivat terveyserojen lisääntymisen taustalla.

Toiseksi ongelmakohdaksi on esitetty työterveyshuoltoa siltä osin kuin yksityinen sektori näitä palveluja tuottaa. On hyvä tietää, että työterveyshuollon palveluja ei kateta yhteiskunnan verovaroista. Työterveyshuollon kokonaiskustannuksista työnantajat maksavat yli 70 prosenttia suorien työterveyskustannusten ja työtulovakuutusmaksujen muodossa. Palkansaajien ja yrittäjien tilistä kerättävä työtulovakuutusmaksu kattaa käytännössä loput.

Työterveyshuoltoa on kehitetty koko ajan hyvässä yhteistyössä työmarkkinakeskusjärjestöjen kesken. Vuoden 2011 alussa voimaan tullut sairausvakuutuslain muutos on hyvä esimerkki siitä, miten työpaikan ja työterveyshuollon yhteistyötä työkyvyn hallinnassa on korostettu. Korvausluokkaan I tuotiin käsite "työkyvyn hallinta, seuranta ja varhainen tuki". Myös korvauskäytäntöjä muutettiin ennaltaehkäisyä kannustavaan suuntaan. Muutoksella on haluttu vahvistaa käytäntöä toimenpiteiden toteuttamisesta työpaikan ja työterveyshuollon yhteisenä toimintana.

Nykymallisen työterveyshuollon alasajoajatusten sijaan työnantajien ja työntekijöiden työterveyshuollossa tekemästä yhteistyöstä tulisi ottaa oppia myös laajemmin terveydenhuollossa. Terveet ja toimintakykyiset kansalaiset ovat työelämän ja kansakuntamme menestyksen perusta.

Tosiasia on myös se, että 17 500 työssäkäyvästä lääkäristä 2 600 työskentelee yksityissektorilla. Tästä noin 2600 lääkäristä noin 500 työskentelee julkisen sektorin yksiköissä kuten terveyskeskuksissa ulkoistusten kautta. Julkisella sektorilla työskentelee enemmän lääkäreitä kuin koskaan aiemmin. Voi helposti todeta, että Kela-korvausjärjestelmä tai yksityiset työterveyshuoltopalvelut eivät ole lääkärityövoiman riittävyyteen tai ohjautuvuuteen liittyvien kysymysten ytimessä. Ratkaisua työvoiman saatavuus- ja riittävyysongelmiin tulisi hakea lääkäreiden työtä kehittämällä yhteistyössä lääkäreiden kanssa.

Sairausvakuutusjärjestelmä sairaanhoitokorvauksineen sekä työterveyshuolto ovat olennaisia osia suomalaista terveydenhuoltojärjestelmää tuoden siihen asiakaslähtöisyyttä, valinnanvapautta ja kustannustehokkuutta. Niitä ei pidä romuttaa. Niitä on vaalittava ja kehitettävä edelleen!